Opettamisen apuvälineiden kehittyminen – liitutaululta virtuaalitodellisuuteen
Merjan tehtävänä oli opettaa meille asioita siitä maailmasta ja maailmankaikkeudesta, jossa elämme. Näyttääkseen meille sellaista, mitä ei juuri sinä hetkessä ollut muutoin näyttää hänellä oli apunaan opetustauluja. Niissä oli kuvia kielonkukista ja tarhapöllöistä alkaen päättyen varmasti universumin ihmeellisimpiin asioihin ja kaukaisimpaan historiaan. Näiden taulujen kautta koimme ja näimme edessämme helmikuisena iltapäivänä kielonkukkia ja hereillä olevan tarhapöllön, oikeassa elämässä niitä ei olisi voinut havaita.
Merjalla oli apunaan myös suuri, luokan yhden seinän peittävä liitutaulu. Se oli niin tärkeä väline, että sen puhdistamiseen tuntien välille oli määrätty henkilö joka päivälle. Me oppilaat vuorottelimme tehtävässä, jossa pyyhimme edellisen tunnin ihmeellisen matkan pois, jotta seuraavan tunnin uusille asioille olisi taas tilaa. Minulla on muistikuvia kokeista, joissa etsin muististani vastausta johonkin kysymykseen. Näen mielessäni tuon liitutaulun, mutta Merja seisoo vastauksen edessä enkä näin saa sitä mieleeni.
Jossakin vaiheessa 1980-lukua luokkaan tuotiin tekniikan ja kehityksen käsittämätön harppaus, laitetta kutsuttiin yliolanheittimeksi. Myöhemmin se sai nimen piirtoheitin. Tämä laite mahdollisti käsittämättömiä asioita. Nyt pystyttiin heijastamaan seinälle suurena kaikkien ihmeteltäväksi kielonkukat ja tarhapöllöt. Opetusta pystyttiin rakentamaan valmiiksi setiksi, jossa tähän piirtoheittimeen tehtiin valmiiksi kalvosarja, eikä opettajan tarvinnut enää aiheen mukana vaihtaa taulua tai piirtää liitutaululle. Opetukseen syntyi uusi termi: kalvosulkeiset. Tämä opetusväline otti välillä rajusti vallan, ja pedagogit harhautuivat ajattelemaan opetusta vain kalvosarjana.
Piirtoheitin näytteli suurta osaa koko nuoruuteni ja varhaisen aikuisuuteni oppimiskokemuksissa. Tämä mullistava laite syrjäytyi vasta kun luokkiin alettiin asentamaan tykkejä. Ei sentään kenttähaupitseja, vaan tykkejä, jotka heijastivat sille samaiselle valkokankaalle kuvia, videoita ja meikein mitä opettaja keksii käyttää. Opettamisen välineenä piirtoheitin jäi kylmenemään luokan nurkkaan. Se oli kuitenkin jättänyt lähtemättömän tavan suunnitella opetusta. Kalvosulkeisista ei päästy edelleenkään eroon. Opetus suunniteltiin edelleen kalvoiksi, mutta nyt ne vain heijastettiin sitä varten tuotetun ohjelman ja tykin avulla valkokankaalle, edelleen oppija näki ja koki asioita syvältä universumista aina omaan lähiöönsä. Tarkoituksena oli edelleen sama kuin Merjalla 1980-luvulla: kertoa asioita tästä maailmankaikkeudesta ja yrittää antaa oppijalle oppimiskokemus näkemisen, kuulemisen ja jollakin tapaa koetun kautta.
Kokeminen on ollut kaikissa näissä välineissä se haastavin asia. Miten saada ihmisille kokemuksia asiasta, jota ei siinä hetkessä ole?
Kokeminen on ollut kaikissa näissä välineissä se haastavin asia. Miten saada ihmisille kokemuksia asiasta, jota ei siinä hetkessä ole? Miten saada ihminen kävelemään kesäiseen metsään tunnistamaan mustikan kukkia helmikuussa? Miten saada ihminen harjoittelemaan jotakin korkean riskin työtä, ilman korkeaa riskiä?
Viime vuonna Työturvallisuuskeskus otti opetuksen apuvälineissään seuraavan askeleen. Kokemuksen luomiseksi on otettu käyttöön virtuaalinen todellisuus. Voimme luoda oppijalle kokemuksia, kokemuksia, joissa henkilö pääsee kävelemään toimistoon, logistiikkakeskukseen ja vaikkapa kellariin tekemään havaintoja työturvallisuudesta. Virtuaalinen todellisuus tarjoaa turvallisen ympäristön kokea asioita ja kokemus, koettu on se asia, joka vahvistaa kaikkia oppimiskokemuksia. Pystymme tässä virtuaalisessa todellisuudessa kohtaamaan riskejä turvallisesti. Voimme tehdä vääränkin valinnan ilman että siitä seuraa fyysistä tai henkistä vahinkoa.
Olemme toden totta alkumatkalla virtuaalisen todellisuuden käytössä opetusvälineenä ja olen iloinen, että olemme vasta alussa. Mitä kaikkea sinä ajattelet, että työstäsi tai sen turvallisuudesta voisikaan opettaa virtuaalisessa todellisuudessa? Todellisuudessa, joka on kokijalle itselleen olemassa, mutta ei silti ole. Siellä tehty ei muuta tätä todellisuutta, mutta lisää tämän todellisuuden tietoja ja taitoja. Entä kun pääsemme matkassa eteenpäin niin, että voimme siirtää koko luokan samaan virtuaaliseen todellisuuteen? Koko luokka tai vaikka työryhmä työpaikalla voi käydä harjoittelemassa jonkin korkean riskin työn. Ryhmällä on mahdollisuus tässä uudessa todellisuudessa tehdä jopa virheitä ilman kohtalokkaita seurauksia.
Olen äärimmäisen iloinen saadessani edelleen olla oppimisen parissa ja toivon sydämestäni uuden opettamisen välineen ratkovan haasteita, joita oppimisessa on. Ihminen on oppinut ainakin 300 000 vuotta, koko tuon ajan ihminen on oppinut matkimalla, kokeilemalla ja kehittämällä kokemaansa sekä matkimaansa. Tämän opetusvälineen avulla pääsemme taas matkimaan, kokeilemaan ja kehittämään kokemaamme, nyt vain teemme sen turvallisesti.
Kirjoittaja
